Menu
 

Väite ja vastaus 9

VÄITE: ”Tärkeimmät kansainvälisen oikeuden auktoriteetit – Punaisen Ristin Kansainvälinen komitea, Kansainvälinen tuomioistuin ja Kansainvälinen rikostuomioistuin – ovat tuominneet Israelin miehityksen palestiinalaisalueilla laittomana.”

VASTAUS: Punaisen Ristin Kansainvälinen komitea (ICRC), Kansainvälinen tuomioistuin (ICJ) ja Kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC) eivät ole tuominneet Israelin miehitystä laittomaksi.

Ne ovat tuominneet erillisiä Israelin toimia, kuten turva-aitaa tai siirtokuntarakentamista perustaen tuomionsa miehittäjää koskeville kansainvälisille laeille.[1] Nämä ovat kaksi eri asiaa.

Kansainvälinen oikeus ei pidä miehitystä yleisesti laittomana toimenpiteenä. Erityisesti puolustussodassa vallattujen alueiden miehitystä kansainvälinen laki ei tuomitse, eikä vaadi ehdotonta vetäytymistä tai miehityksen lopettamista ilman rauhansopimusta ja takuita, ettei alueita enää käytetä valtiota vastaan suunnattuun hyökkäykseen.[2] Yleisesti tunnustetaan, että miehitys on yksi laillinen itsepuolustuksen keino[3] ja että uhattuna tai hyökkäyksen kohteeksi joutunut valtio voi harjoittaa laillista oikeuttaan itsepuolustukseen.[4]


Länsiranta ja Gaza joutuivat Israelin haltuun 1967 puolustussodassa, jossa Israel joutui ympäröivien arabimaiden sotatoimien kohteeksi. Israel pyysi erityisesti Jordaniaa olemaan liittymättä Egyptin ja Syyrian sotatoimiin, mutta tästä huolimatta Jordania aloitti hyökkäyksen Israelin puolelle.[5] Länsiranta ja Itä-Jerusalem olivat Jordanian miehittämiä vuosina 1948-1967. Israel tarjosi sodan jälkeen arabinaapureilleen rauhansopimusta ja merkittäviä alueiden takaisinluovutuksia, mutta arabimaat torjuivat tämän Khartumin konferenssissa syyskuussa 1967 päättämällä: EI rauhaa Israelin kanssa, EI Israelin tunnustamista, EI neuvotteluja Israelin kanssa.

Kuuden päivän sodan päätyttyä aselepoon YK:n turvallisuusneuvoston antoi päätöslauselman 242.[6] Tämä on tärkeä kansainvälinen päätös, joka koskee Israelin sodassa valtaamia alueita ja niiden miehitystä. Päätöslauselmassa painotetaan, että sen päämäärä on oikeudenmukainen ja kestävä rauha alueella ja että sen molemmat kohdat pitää toteuttaa: sekä Israelin vetäytyminen alueilta että sen oikeus elää rauhassa turvallisten ja tunnustettujen rajojen sisällä. Tällä hetkellä ei ole epäilystäkään siitä, että ehdoton vetäytyminen Länsirannalta tai Gazan vientirajoitusten purkaminen muodostaisivat erittäin suuren turvallisuusuhan Israelille. Ei ole mitään laillisia perusteita vaatia Israelia vetäytymään ehdoitta ilman rauhansopimusta ja turvattuja rajoja.

Päätöslauselmaan ei nimen omaan sisällytetty tarkkaa määrittelyä siitä, mitkä Israelin sodassa valtaamista alueista katsotaan miehitetyiksi alueiksi ja mitkä alueista ovat sellaisia, joihin Israelilla on legitiimejä ja oikeutettuja vaatimuksia (ns.”kiistanalaiset alueet”). Jerusalemin asema jätettiin tarkoituksellisesti kokonaan pois päätöslauselmasta. Israelin oikeuksia aluevaatimuksiin tukevat monet historialliset ja kansainvälisoikeudelliset seikat, mm. seuraavat:

– juutalaisilla on tuhansien vuosien historiallinen side koko Jerusalemiin, Juudeaan ja Samariaan (joita kutsutaan Länsirannaksi). Juutalaisasutus näillä alueilla on jatkunut satoja vuosia ja katkennut ainoastaan Jordanian laittoman miehityksen ajaksi vuosina 1948-67.

– alueet eivät olleet ennen Kuuden päivän sotaa minkään valtion suvereniteetin alaisina sitten Turkin imperiumin. Turkki luopui kaikista vaatimuksistaan alueisiin Sèvresin rauhansopimuksessa vuonna 1920. Jordanian miehitys vuonna 1948 oli laiton, eikä sen alueliitosta ei tunnustanut mikään kansainvälinen yhteisö. Jordania luopui aluevaatimuksista rauhansopimuksessa Israelin kanssa vuonna 1994. Näin ollen alueita ei voi palauttaa sotaa edeltäneeseen tilanteeseen, joka on olennainen seikka, kun määritellään, onko alue ”miehitetty” vai ”kiistanalainen”.

– Kansainvälisoikeudellisiin periaatteisiin kuuluu, että aiemmin solmittuja kansainvälisesti tunnustettuja sopimuksia tulee kunnioittaa. Juudea ja Samaria (so.Länsiranta) kuuluvat alueeseen, jolle Kansainliitto perusti Palestiinan mandaatin San Remossa vuonna 1920. Kansainliitto oli kansainvälisesti tunnustettu elin, johon osallistuivat maailman valtiot ja jolla oli laillinen oikeus tehdä sitovia sopimuksia. San Remon konferenssissa edustettuina olivat myös mandaattialueiden kansat, jotka osallistuivat sopimusneuvotteluihin.

Palestiinan mandaatti takasi alueella juutalaisille kansalliset poliittiset oikeudet ja muille väestönosille kansalaisoikeudet ja uskonnonvapauden.[7] Samassa konferenssissa Lähi-itään perustettiin Turkin imperiumilta vapautetuille alueille useita muita mandaatteja, joiden tehtävänä oli muodostaa itsenäisiä valtioita arabeille (British mandate of Mesopothamia, jolle perustettiin Irak, French Mandate for Syria, jolle perustettiin Syyria ja Libanon), ja koko maailmaan yhteensä 26 vastaavaa mandaattia, joilla monet itsenäiset valtiot nykyään sijaitsevat.[8] Kun YK perustettiin Kansainliiton jatkajaksi, sen tekemät sitoumukset ja sopimukset siirtyivät YK:lle.[9] Jos konfliktin ratkaisussa vedotaan kansainväliseen oikeuteen, on tärkeää, että järjestelmää kunnioitetaan sen kaikilta osin eikä poimita vain poliittisesti omiin tarkoituksiin sopivia osia.

– Oslon sopimus, jolla palestiinalaisten itsehallintoa alettiin rakentaa vuonna 1993, on myös osapuolia sitova sopimus, jonka kunnioittamista tulee vaatia. Siinä palestiinalaiset sopivat Israelin kanssa, että itsehallinto rakennetaan prosessina, jonka ensimmäisessä vaiheessa palestiinalaiset luopuvat terrorista ja terroriin kiihottamisesta ja Israel sitä vastaan luovuttaa asteittain alueita palestiinalaisten valvontaan. Samassa sopimuksessa sovittiin, että Israel huolehtii alueiden ulkorajojen ja juutalaiskylien turvallisuuden valvonnasta, ja että lopullisista rajoista sovitaan vasta prosessin viimeisessä vaiheessa edellisten vaiheiden onnistuttua ja samalla solmitaan pysyvä rauha.[10] Palestiinalaiset eivät ole tähän mennessä luopuneet terrorista ja siihen kiihottamisesta, vaan ilmiö näyttää lisääntyvän ja muuttuvan yhä väkivaltaisemmaksi muun Lähi-idän levottomuuksien yltyessä.



[1] Kansainvälinen laki säätelee miehittäjän velvollisuuksia ja vastuita miehityksen alaisena olevaa väestöä kohtaan. Keskeisimmät kansainväliset miehittäjän velvollisuuksia koskevat sopimukset ovat Haagin yleissopimus

(http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1924/19240011)ja Geneven sopimus siviilihenkilöiden suojelemisesta sodan aikana (GCIV, http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1955/19550008/19550008_5#idp3891056). ICJ:n, ICRC:n ja ICC:n tuomiopäätökset Israelin toimista ovat herättäneet paljon kritiikkiä, niistä lisää myöhemmin.

[2] Ariel Zemach: Can Occupation Resulting from a War of Self-Defense Become Illegal? (Ono Academic College Faculty of Law, 8.9.2014) http://papers.ssrn.com/sol3/papers.cfm?abstract_id=2493017
[3]Stephen M.Schwebel: What Weight to Conquest? American Journal of International Law (1970). Schwebel oli USA:n hallituksen neuvonantaja ja lakimies, josta tuli myöhemmin Haagin Kansainvälisen tuomioistuimen puheenjohtaja. Hän painottaa erityisesti, että Israelin oikeutta aluevaatimuksiin tukevat sen joutuminen jatkuvien hyökkäysten kohteeksi noilta alueilta ja se, että alueista neuvoteltaessa vuoden 1949 aselepolinjalla ei ole merkitystä.

[4]YK:n perussopimus, artikla 51 valtioiden legitiimistä oikeudesta itsepuolustukseen.

[5] http://www.sixdaywar.org/content/easternfront.asp

[6] S.C. Res. 242, 1, U.N. Doc. S/RES/242 (Nov. 22, 1967)

[7]The British Mandate of Palestine. Sopimuksen teksti: https://www.mtholyoke.edu/acad/intrel/britman.htm

Eugene Kontorovich:The Legal Case for Israel: http://www.youtube.com/watch?v=ub2x5UvjUs4

[8]Arabien oikeuksista lisää: http://fi.icej.org/news/special-reports/v%C3%A4ite-ja-vastaus-1

[9]http://www.jpost.com/National-News/Forget-politics-Who-has-legal-right-to-Jerusalem

[10]http://www.knesset.gov.il/process/docs/oslo_eng.htm