Marraskuun 6. päivä 1942 höyrylaiva S/S Hohenhörn lähti Helsingin Eteläsatamasta kohti Tallinnaa. Laivalla oli mukana kahdeksan juutalaispakolaista, jotka Suomi oli päättänyt karkottaa maasta ja luovuttaa natsi-Saksan käsiin.
Kahdeksan luovutettua juutalaista olivat:
- Heinrich Huppert (s. 16. marraskuuta 1896, Wien, Itävalta)
- Kurt Huppert (s. 29. elokuuta 1931, Wien, Itävalta)
- Franz Olof Kollmann (s. 15. toukokuuta 1941, Helsinki, Suomi)
- Georg Kollmann (s. 19. marraskuuta 1912, Wien, Itävalta)
- Janka Kollmann, o.s. Holcerova (s. 10. syyskuuta 1910, Nyiregyhaza, Unkari)
- Elias Kopelowsky (s. 22. syyskuuta 1881, Ilgen, Saksa)
- Hans Robert Martin Korn (s. 26. kesäkuuta 1919, Bielitz, Puola)
- Hans Edward Szybilski (s. 29. elokuuta 1907, Elberfeld, Saksa)
Pakolaiset olivat saapuneet Suomeen neljä vuotta aikaisemmin natsi-Saksan miehittämiltä alueilta Euroopasta ja hakeneet turvapaikkaa maastamme. Nuorin heistä oli yksivuotias Franz Olof, joka syntyi Helsingissä, ja vanhin 61-vuotias Elias Kopelowsky.
Kohtalokas matka alkoi Helsingistä ensin Tallinnaan ja jatkui sieltä kohti Puolaa. Matkan lopullinen päätepiste oli Auschwitzin kuolemanleiri, jossa seitsemän heistä murhattiin ja vain yksi – Georg Kollmann – selviytyi hengissä.
Miksi juutalaiset luovutettiin?
Juutalaispakolaisten luovutusta Saksaan valmisteltiin Suomen sisäministeriön alaisen valtiollisen poliisin (VALPO) toimesta. Sisäministerinä toimi tuolloin Toivo Horelli ja VALPOn päällikkönä Arno Anthoni. Ministeriön mukaan kyse oli turvapaikkaoikeutensa menettäneiden ”epäsuotavien ja rikollisten ainesten” poistamisesta maasta. Todellisuudessa monet syytteet vaikuttivat kuitenkin olevan tekaistuja ja osa vailla minkäänlaisia todisteita.
Luovutusta valmisteltiin kaikessa hiljaisuudessa, mutta sen tullessa julkisuuteen asiasta nousi kohu ja se oli pian maan korkeimman johdon ja myös median tiedossa. Juutalainen seurakunta vetosi aktiivisesti johtaviin päättäjiin pyrkien estämään karkotukset. Valtionvarainministeri Väinö Tanner ja sosiaaliministeri K.-A. Fagerholm ottivat asian esille hallituksessa ja kiivaiden keskustelujen jälkeen Suomen johto pääsi lopulta asiasta kompromissiin. VALPOn suunnittelemat juutalaisten jatkoluovutukset keskeytettiin, mutta kahdeksan edellä mainitun kohdalla tämä oli jo liian myöhäistä.
Syistä Suomen luovutuspäätökseen on esitetty erilaisia arvioita. Jotkut pitävät pääsyynä Saksan painostusta, kun taas toiset korostavat yksittäisten natsimielisten poliisivirkamiesten roolia. Vaikka Suomi ei sodan aikana luovuttanut natsi-Saksalle omia suomenjuutalaisia kansalaisiaan, loi kyseisten pakolaisten luovutus synkän häpeätahran maamme historiaan. Myöhempi historian tutkimus on myös osoittanut, että luovutettuja juutalaisia oli enemmän kuin kyseiset kahdeksan henkeä. Jo toisen maailmansodan alussa Suomi käännytti satamiimme pyrkiviä pakolaislaivoja, minkä lisäksi Suomen natsi-Saksalle luovuttamien neuvostoliittolaisten sotavankien joukossa oli tiettävästä myös juutalaisia.
Muistamme, mutta opimmeko?
Marraskuun 6. päivä vuonna 2000 maamme silloinen pääministeri Paavo Lipponen esitti Suomen valtion ja kaikkien suomalaisten puolesta virallisen anteeksipyynnön luovutuspäätöksestä. Samana vuonna myös Suomen evankelisluterilainen kirkko pahoitteli, ettei edes kirkko puuttunut aikanaan asiaan.
Vuodesta 2000 lähtien on Helsingin Tähtitorninmäellä järjestetty vuosittain virallinen muistotilaisuus, johon osallistuu valtionjohtoa ja diplomaattikuntaa. Paikalle on pystytetty Rafael Wardin ja Niels Haukelandin suunnittelema muistomerkki ”Apua anovat kädet” (kuvassa). Se on graniittinen kivipaasi, johon kaiverrettu kahdeksan juutalaisen nimet sekä Jesaja 56:5:n teksti suomeksi, ruotsiksi ja hepreaksi: ”Heillekin Minä luon kunniakkaan muistomerkin ja nimen pyhäkössäni ja muurien sisäpuolella.”
Kahdeksan luovutetun muistoksi on Helsinkiin ja Turkuun pystytetty myös ns. kompastuskiviä (saksaksi Stolperstein) osana saksalaisen taiteilija Gunter Demnigin taideprojektia. Muistokivet on valettu katukiveyksiin niiden rakennusten edustalle, joissa kyseiset kahdeksan juutalaispakolaista asuivat ennen luovutusta.
Muistaminen on arvokasta ja tärkeää, koska sitä kautta voimme vaalia ja kunnioittaa tuon traagisen päätöksen uhreja ja heidän muistoaan. Tärkeää on myös virallinen anteeksipyyntö, vaikka se Suomen juutalaisluovutusten kohdalla tapahtuikin häpeällisen myöhään – 58 vuotta luovutusten jälkeen.
Samalla kenties keskeisin kysymys kuuluu: muistamme, mutta opimmeko? Toistaako historia itseään vai osaammeko ottaa opiksi menneisyyden virheistä ja vääryyksistä? ”Ei koskaan enää” – olkoon se paitsi rohkeita sanoja myös rohkeita sydämen tekoja hädänalaisten ja vainottujen puolustamiseksi tänä päivänä.
Susanna Rajala
ICEJ Suomen viestintäkoordinaattori
Kuvat: Muistotilaisuus Helsingin Tähtitorninmäellä 6.11.2024. (kuva: Susanna Rajala)
