Vuosikymmenten ajan Israel saattoi luottaa laajaan ja monipuoliseen kansainväliseen tukeen – poliittisella, uskonnollisella ja yhteiskunnallisella tasolla. Se oli perusta, joka rakennettiin paitsi yhteisten demokraattisten arvojen ja holokaustin jälkeisen solidaarisuuden pohjalle, mutta myös raamatullisen vakaumuksen varaan. Nykyään tämä perusta kuitenkin muuttuu. Washingtonista Berliiniin, kirkkojen penkeistä televisiostudioihin, jotkut Israelin pitkäaikaisimmista liittolaisista ovat hiljaa – tai jopa kääntymässä pois.
Viimeaikaiset maailmanlaajuiset mielipidekyselyt vahvistavat sen, minkä monet ovat intuitiivisesti aistineet. Pew Research -tutkimuskeskuksen vuonna 2025 tekemän kyselyn mukaan vain 18 prosentilla Yhdysvaltojen demokraateista on nyt myönteinen näkemys Israelin hallituksesta, kun taas republikaanien keskuudessa vastaava luku on 55 prosenttia, ja myös tämä on laskenut. YouGovin tiedot Euroopassa osoittavat, että esimerkiksi Saksassa, Ranskassa ja Espanjassa alle joka viides kansalainen ilmaisee myönteisen mielipiteen Israelista.
Seuraukset ovat jo näkyvissä. Elokuussa Saksa asetti uusia rajoituksia aseiden viennille Israeliin, mitä 73 % sen väestöstä kannatti. Espanjassa lähes 80 % kannattaa Palestiinan valtion välitöntä tunnustamista ja tiukkoja matkustus- ja kaupparajoituksia Israelille siihen asti, kunnes Palestiina on tunnustettu. Ranskassa, joka oli aiemmin varovainen välittäjä, on nähtävissä, kuinka opiskelijoiden ja älymystön sukupolvi on omaksunut Israelin vastaisia narratiiveja, jotka hämärtävät rajaa poliittisen kritiikin ja klassisten antisemitististen stereotypioiden välillä.
Atlantin toisella puolella polarisaatio on syvää. Amerikkalaisten konservatiivien keskuudessa Israel-myönteistä konsensusta haastaa uusi ”rajoittavien” aalto. Sosiaalisen median tähdet, kuten Tucker Carlson ja Candace Owens – jotka aikoinaan olivat republikaanien valtavirran linjoilla – kyseenalaistavat nyt Amerikan historiallisen liittouman Israelin kanssa. Heidän kritiikkinsä ei niinkään koske teologiaa kuin populistista väsymystä: narratiivia, jonka mukaan Israelin konfliktit ”eivät ole meidän taistelumme”. Vaikka he ovat lähinnä symbolisia hahmoja, heidän suosionsa heijastaa laajempaa ideologista ajautumista, jota ei pidä sivuuttaa.
Tuen heikkeneminen ei kuitenkaan rajoitu politiikkaan. Se ulottuu myös kristillisen elämän alueelle. Yli vuosisadan ajan Israelin ja maailmanlaajuisen kirkon (suurimmilta osin) välinen liitto on ollut moraalinen selkäranka juutalaisten itsemääräämisoikeuden puolustamisessa ja antisemitismin torjumisessa. Tämä merkitsi mullistavaa muutosta kirkon historiallisesti vihamieliseen lähestymistapaan juutalaista kansaa ja uskoa kohtaan. Mutta nykyään tähän liittoumaan kohdistuu kasvavaa painetta – sekä sisältä että ulkoa.
Euroopassa teologinen vastustus ”kristillistä sionismia” kohtaan on saamassa institutionaalista ääntä. Kesäkuussa kahdeksan kymmenestä tanskalaisesta piispasta antoi yhteisen lausunnon, jossa he hylkäsivät kristillisen sionismin ”väärinkäytettynä teologiana”, joka ”oikeuttaa miehityksen ja paikaltaan siirtämisen”. Samankaltaisia kantoja on viime aikoina ilmaantunut Englannin kirkossa, Luterilaisessa maailmanliitossa ja Kirkkojen maailmanneuvostossa, joiden keskuskomitea meni kesäkuussa 2025 jopa niin pitkälle, että se leimasi Israelin ”apartheid-valtioksi” ja vaati pakotteita.
Tämä teologinen uudelleenasemointi ei tapahdu tyhjiössä. Sitä vahvistavat rinnakkaiset liikkeet muslimimaailmassa. Aiemmin tänä vuonna Ammanissa järjestetty korkean tason konsultaatio – jonka järjestivät Royal Aal al-Bayt Institute for Islamic Thought ja Betlehemin Dar al-Kalima University – oli nimenomaisesti otsikoitu ”Strategiat ja taktiikat kristillisen sionismin vastustamiseksi”. Osallistujiin kuului kirkkojen johtajia Jerusalemista ja Jordaniasta, mikä on yksi selkeimmistä esimerkeistä muslimien ja kristittyjen välisestä koordinoinnista kristillistä sionistista vaikutusta vastaan.
Tällaisten aloitteiden ohella tunnetut palestiinalaiset kristilliset järjestöt – kuten Kairos Palestine ja Sabeel – ovat pitkään ajaneet BDS:ää (boikotointi, divestointi ja pakotteiden asettaminen Israelia vastaan) länsimaisissa kirkoissa. Heidän konferenssinsa ja julkaisunsa saavat voimakasta kaikupohjaa Euroopassa, jossa uusi ”oikeudenmukaisuuden ja vapautuksen” moraalinen kieli on korvannut holokaustin jälkeisen katumuksen ja ennallistamisen teologian. Yhdessä nämä äänet ovat onnistuneet muuttamaan keskustelua – jaetusta raamatullisesta lupauksesta poliittiseen syyllisyyteen ja siirtomaa-ajan kritiikkiin.
Tuloksena on ideologinen lähentyminen: muslimi-instituutiot, vasemmistolaiset aktivistit ja osa valtavirran kristinuskon edustajista löytävät yhteisen syyn vastustaessaan sitä, mitä he pitävät Israelin teologisena ja poliittisena ”etuoikeutuksena”. Vaikka emme voi kutsua sitä tiukasti koordinoiduksi strategiaksi, lopputulos on kiistaton – Israelin myötätunnon tasainen mureneminen juuri niissä piireissä, jotka aikoinaan olivat sen vahvimpia moraalisia puolustajia.
Israelille tällä muutoksella on syvällinen merkitys. Julkinen mielipide muokkaa politiikkaa; teologia muokkaa omaatuntoa. Kun molemmat kylmenevät, antisemitismi löytää uutta ilmaa hengitettäväksi, ei vihan kieleen puettuna, vaan ihmisoikeuksien vääristyneeseen retoriikkaan kiedottuna. Vaara on hienovarainen, mutta todellinen: Israelin eristäytyminen kasvaa paitsi sodan, myös sanojen – tai vieläkin pahemmin välinpitämättömyyden – kautta.
Kirkolle haaste on yhtä kiireellinen. Kysymys ei ole siitä, onko meidän oltava samaa mieltä kaikesta Israelin politiikasta, vaan siitä, tunnustammeko Israelin ainutlaatuisen roolin Jumalan lunastuskertomuksessa ja juutalaisen kansan kestävässä liitossa. Sen unohtaminen on oman perintömme unohtamista.
Israel-myönteisen perustan murentuessa tarvitaan rohkeita ääniä sen uudelleenrakentamiseen. Tämä tarkoittaa uusia liittoutumia, tietoon perustuvaa vaikuttamistyötä ja teologista selkeyttä. Se tarkoittaa hiljaisuuden ja puolueettomuuden illuusion hylkäämistä. Aikana, jolloin antisemitismi nousee jälleen länsimaissa, kirkon on muistettava kutsumuksensa. Meidän ei pidä mukautua poliittiseen mielikuvitukseen, vaan seistä ikivanhan raamatullisen perustamme viisauden varassa. Koska kun perusta murenee, ei Israel yksin kärsi – kyse on itse kristillisen lännen moraalisen jalansijan menettämisestä.
Nick Hansen
ICEJ:n Tanskan osaston johtaja
ICEJ (18.11.2025): When the base erodes
Kuva: ICEJ Norja
